Marko Nenonen: Lapiolinjalla – Työttömät pakkotöissä 1948 – 1971

Juna hiljaista miestä kuljettaa.

Mitä miettii se mies? Mihin matkustaa?
On ruskea salkku ja takki, kumisaappaat ja lippalakki.


Juna hiljaista miestä kuljettaa.
Kuka onkaan se mies? Mikä on se maa,
se, missä saa katsella yötöntä yötä,
vaan aikuinen mies on vailla työtä?
Ja siihen se loppuu se vapaus.
Vai onko hän poikkeustapaus?

Ja pilvet ne kauaksi kiikkuvat,
joet vierivät, lepikot liikkuvat.
Jää velkainen talo
ja nälkäiset mahat.
Saa lapion myydä,
kun loppuu rahat.

Niin viskovat ne työmiestä riskiä
kuin pikkuista, kurjaa piskiä.
Juna hiljaista miestä kuljettaa,
ja matkan pää on siirtotyömaa.

Oi, armas Suomi, mitä hälle se antaa?
Hän parakin luona patjaa kantaa,
ei paljoa puhu,
vaan takanansa on monta muuta; kokonainen kansa.

(San. Aulikki Oksanen, 1969)

Tätä Kaj Chydeniuksen säveltämää kappaletta Laulu siirtotyöläisestä soitettiin radiossa silloin tällöin (ihan Ylen ykköskanavalla) 70-luvulle, todennäköisesti Kaisa Korhosen esittämänä. Siitä jäi jo silloin mieleeni käsite ”siirtotyöläinen”, joka avautui vasta myöhemmin luettuani ja kuultuani asiasta enemmän. Laulun sanoista kyllä välittyi jo lapsikuulijalle käsitys, ettei kysymys ollut mistään mukavasta asiasta. Ja Työteekissäkin tämä asia tuli esille…(*

Jonkin verran asiasta oli tietoa Jukka Vesterisen kirjassa Nostalginen vuosikirja, mutta nyt löytyi kokonaan asiaa käsittelevä kirja. Ja hyvä kirja olikin. Voisin melkein lainata sen tähän kokonaan.

”Ennen sotaa työttömille järjestettyjä töitä kutsuttiin hätäaputöiksi. Sodan jälkeen ne olivat työttömyystöitä ja viisikymmenluvulla työllisyystöitä. Työttömille niissä ei ollut eroa.”

Siirtotyömaa oli yleensä tie-, joskus silta- tai rautatietyömaa, jonne työttömyyskortistoon ilmoittautuneet (miehet, naisia todella harvoin) lähetettiin rakentamaan ja asumaan parakissa. Nämä miehet työllistyivät kesäisin omilla pientiloillaan, mutta talvisin ei töitä ollut.

Jos työttömäksi ilmoittautui tarpeeksi moni, kunta avasi kortiston ja anoi valtiolta työllisyysmäärärahoja, ja kun ne oli myönnetty, työmaa piti avata heti. Paperien kuntoon saaminen, parakkien siirtäminen ja kunnostaminen sekä muut valmistelutyöt saattoivat siirtää työmaan aloittamisen pitkälle talveen. Ja vielä sitten saattoivat puuttua tiesuunnitelmat.

”Talvisen tienteon rytmi johti siihen, että tiet eivät valmistuneet. Viimeistelytyöt olivat tehtävissä vain kesäisin sulan maan ja poudan aikana. Ne tehtiin varsinaisin työmäärärahoin, ei työttömyysvaroin. Viimeistelytöihin myönnettyjen varojen määrä ei ollut missään järkevässä suhteessa talvisiin varatöihin nähden. Vuoden 1957 lopussa 3000 kilometriä maanteitä oli kesken. Viimeistelyvaiheessa oli 2000 kilometriä.

Vaikka raha jollekin työmaalle aina tuli, usein tietyöt keskeytettiin keväällä ennen kuin viimeistelytöistä oli tehty päätöstä. Se johti siihen, että työmaat suljettiin ja avattiin uudelleen, mikä monimutkaisti järjestelyjä ja aiheutti lisäkustannuksia. Osa ajasta ja rahasta meni uudelleen aloittamiseen, mikä oli pois varsinaisilta töiltä.

Hallituksen ja työllisyyspolitiikan kannalta kesäiset viimeistelytyöt olivat haitallisia. Ne veivät rahoja talven työttömyystöiltä.”

Jos ei viimeistelystä, ei myöskään välitetty valmiiden teiden kunnossapidosta ymmärtämättä, että se lopulta vain lisäsi kuluja. Touhu oli siis päätä ja häntää vailla. Pätkätienteko vaikutti konkreettisesti myös työntekijöihin; talvet he olivat työttömyystöissä, jotka päättyivät kun työmaa suljettiin. Jos sama työmaa kuitenkin välittömästi avattiin viimeistelytöiden vuoksi, sinne palkattiin samoja miehiä, mutta ns. ”vapaisiin töihin”. Myös kortisto oli suljettu välillä, ja kesäksi uudelleen avattuun kesäkortistoon piti taas erikseen ilmoittautua. Ja sama syksyllä toisinpäin. Käytännön vuoksi työntekijät menettivät pääsosan loma- ja arkipyhäkorvauksista ja jäivät usein sairausajan korvauksistakin paitsi. Palkallisia lomapäiviä meni monta sivu suun.

”Uskomatonta, mutta totta on, että suuri osa tietöistämme suoritetaan samoilla välineillä, joita käytettiin Via Appian rakennusvaiheissa yli 2000 vuotta sitten.”

Kortistoilla puljaamista typerämpää oli hillitön halu estää koneiden käyttö työmailla. Vuonna 1957 Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö tiedusteli, mitä tapahtuisi, jos koneiden käyttö lopetettaisiin kokonaan. Konetyötä ei kuitenkaan kokonaan kielletty, mutta sitä kehotettiin vähentämään. Tavoitteeksi tuli mahdollisimman monen miehen työllistäminen lapion varressa.

Tästä taas seurasi se, että ennen pitkää lapiomiehiltä loppui työ nimenomaan siksi, että koneita ei käytetty eikä siksi, että koneita olisi ollut liikaa; suurimma massakuljetukset ja leikkaukset jäivät odottamaan seuraavaa talvea, koska ne eivät olleet mahdollisia lapiotyönä.

”Kaikkea oli lapioitu, mitä oli voitu, mutta työt uhkasivat pysähtyä, koska hankkeissa ei päästy eteenpäin. Pelkällä lapiolla ei voinut jatkaa.

Tietenkin voitiin aloittaa yhä uusia työmaita, sillä alkuu pärjättiin aina lapiolla. Niin tehtiinkin, Siitä seurasi, että keskeneräisten töiden määrä kasvoi.”

Työntekijät asuivat parakeissa, joissa olot olivat ahtaat ja vaatimattomat, parantuivat hieman toki vuosikymmenten myötä, kun saatiin juokseva vesi ja keskuslämmitys. Majoitus oli ilmainen; vuonna 1960 uudessa asetuksessa ei enää mainittu ilmaisuudesta ja ilmeisesti maksun periminen jätettiin avoimeksi siinä toivossa, että vuokraa olisi kehdattu ruveta pyytämään (huom! töihin pakotettujen olisi tiettyjen poliitikkojen mielestä vielä pitänyt maksaa vuokraa parakkiasumisestaan!) Suunnitelma jäi palatakseen mieliin vuosikymmenen lopulla, mutta silloinkaan sitä ei ehditty ottaa käyttöön.

Työmailla oli lain mukaan oltava ruokala, mutta osa miehistä söi eväitä. He pitivät ruokaloita kalliina; tosin he eivät juurikaan ruoan hinnoista tienneet, koska kotona vaimot hoitivat ruokaostokset.

”Työmailla pestiin myös pyykkiä. Joillakin työmailla oli pyykkäri, joka maksua vastaan pesi miesten vaatteita. Toisilla työmailla pyykinpesu oli kokonaan miesten omatoimisuuden varassa. Silloin se ei ollut paljonkaan varassa monen kohdalla.”

50-luvulla tuli uusi uhka:

”Siisteydelle samoin kuin muullekin järjestykselle on ilmaantunut uusi vaara työmaille lähetettävien nuorten työntekijäin eli paremmin tunnetulla nimellä ”lättähattujen” muodossa. Nämä nuorukaiset, jotka työmaillakin esiintyvät musta villamyssy silmille käärittynä, eivät tahdo sielläkään ymmärtää, mitä järjestäytyneeseen yhteiskuntaa sopii.”

Lakkoilu oli kielletty, Se johti välittömästi irtisanomiseen. Irtisanomisaikaa ei ollut, ja myös mielivaltainen erottaminen oli helppoa.

Siirtotyömaita kyllä vastustettiin koko niiden olemassaoloajan. Mutta työttömien kohteluun ei tuolloin, niinkuin ei nytkään, todella riittänyt voimia puuttua konkreettisesti. Lehdissä kyllä kirjoiteltiin:

”Työttömien elämä siirtotyömailla on keskitysleirikomentoon verrattava. Sinne työnnetyt työttömät on saatu poistaa työttöminä olevien listoilta kortistosta – kapitalistit ja virkamiehet ovat pesseet kätensä ja huutavat: Meillä ei ole työttömiä! Tuhannet vastaavat siirtotyömailta: Mutta keskitysleirejä on!”

Kuntouttavan työtoiminnan työpajat ovat nykyajan siirtotyömaita, vielä jonkin aikaa sillä erotuksella, että työttömät saavat asuvat kotonaan. Elintason nousua ei ole näkyvissä kummassakaan. Työtön saadaan tuntemaan itsensä pelinappulaksi, osattomaksi ja oikeudettomaksi, jota siirretään herrojen oikkujen mukaan.

Siirtotyömaiden vastustus lisääntyi sekä sen vuoksi, että yleisen elintason kohoamisen myötä siirtotyömaat olot alkoivat erottua selvemmin: olojen paraneminen tuli toisten onneksi enemmän kuin toisten ja ero näkyi räkeästi, sekä siksi, että huomattiin työttömyystöiden omituisuus ja kalleus.

”Kommunistien välikysymyksen jälkeen hallitus oli laittanut melkein kaikki työttömät tietyömaille. Siinä ei käynyt vain niin, että sosiaaliset olot – joista vähemmän välitettiin – kävivät kerrassaan epämukaviksi ja vaikeiksi. Kävi myös niin, että tekniset ja käytännölliset olot romuttuivat. Mestarit eivät tienneet, mitä jätkien kanssa tehdä. Konetyö kiellettiin joskus silloinkin, kun suuret massatyöt olivat ainoa työ, missä työmaalla olisi voinut edetä. Sen sijasta miehet lapioivat lunta ja polttelivat risuja.”

Eli ei työttömien määrääminen tyhjänpäiväiseen puuhasteluun ole mitään uutta!

”Työttömyystyöt lopetettiin kuitenkin siksi, että keskeneräisiä teitä oli kertynyt tavaton määrä. Kun vuosi toisensa perään oli avattu uusia työmaita ja jätetty kesätyöt vähemmälle, vuonna 1957 keskeneräisiä töitä oli jo 3000 kilometriä, eikä määrä ollut vähenemään päin. Tehty työ uhkasi tuhoutua, koska ojitukset jäivät kesken ja tiet päällystämättä. Asiantila oli kokonaan mieletön ja uhkasi tehdä miljoonien markkojen investoinneista hyödyttömiä.”

Olisi mielenkiintoista tietää, onko jossakin päin Suomea vielä löydettävissä näitä keskeneräisiä teitä?

”Työn tekniset ja taloudelliset vaatimukset joutuivat yhä suurempaan ristiriitaan työllispolittisten velvoitteiden kanssa. Työ oli muuttunut eikä sitä voitu taivuttaa työllisyyspolitiikan muotoihin yhtä joustavasti kuin aikaisemmin.”

Siirtotyömaat siis loppuivat, osittain niiden järjettömyyteen sekä siihen, että se väestöryhmä (pientilalliset), jota varten järjestelmä oli syntynyt, lakkasi olemasta.

Mutta poliitikothan eivät tunnetusti osaa ottaa oppia historiasta. Virheet toistetaan toistamista päästyään. Ja kunhan työttömien demonisointi vielä jonkin verran etenee, ei pakkotyömää ole mikään mahdoton vaihtoehto, laajennetaan vain tarpeeksi työn vastaanottovelvoitealuetta. Ei mitään uutta auringon alla.

”Jo ensimmäinen työttömyyskomitea sotavuosikymmenen lopussa oli ehdottanut, että työvoiman maantieteellistä liikkuvuutta oli lisättävä.”

Kirja siis on todella hyvä ja ehdottoman suositeltavaa kaikille vähänkään työttömien historiasta ja tulevaisuudesta kiinnostuneille. Kirjoittaja on historian tutkija, mutta osaa hyvin välttää tylsän tilastokielen. Jonkin verran toistoa on, mutta ei liikaa. Sitä taisi tulla tähän bloggaukseenkin…

*) Yksi Työteekin ohjaaja kannatti kovasti siirtotyömaiden palauttamista, ja erityisesti tietyömaiden. Kun yritin kertoa, ettei tienteko onnistu nykyään noin vain lapiolla ja rautakangella, tarvitaan isoja koneita joita ei kuka tahansa voi käyttää, niin tämä nainen oli sitkeästi sitä mieltä, että tehdään vain
lapiolla, onnistuu kai se jo on ennenkin onnistunut. Ei millään mennyt perille, ettei onnistu.

(Julkaistu Oleskelijan päiväkirja -blogissa 20.10.2016)